
Syksyn pimetessä löysin myös äänikirjat, ja syksystä jouluun kävelin enemmän kuin koskaan. Olen aina pitänyt kävelemisestä mutta nyt lenkit taittuivat lähes huomaamatta. Äänikirja pimeässä, lumettomassa maisemassa oli kuin ystävä. Lukijan äänellä ja tavalla lukea on suuri merkitys. Mutta myös ääni, joka ensi kuulemalta ei ehkä aivan miellyttänyt, alkoi lukemisen edetessä kuitenkin tuntua ihan hyvältä. Paljon on keskusteltu, jopa väitelty siitä, voiko äänikirjaa ajatella lukemisena lainkaan. Ajattelen, että kaikkea ei ehkä tarvitse niin tarkasti määritellä, mikä on mitäkin, ja mihin kategoriaan mikäkin ilmiö tässä elämässä kuuluu. Jos jokin juttu toimii ja tuo iloa, niin se on hyvästä. Pahimman äänikirjahuuman laannuttua huomasin pian, että kaipasin myös kävelemistä omien ajatuksieni seurassa. Kevään edetessä kuulokkeet jäävät takuuvarmasti pois matkasta ja korva herkistyy kuulemaan lähestyvän kevään mukanaan tuoman lintujen laulun. Lehteä tänä aamuna postilaatikosta hakiessani, pysähdyin pihamaalle kuuntelemaan pihapuussa koputtelevaa tikkaa ja pensasaidassa sirkuttelevia varpusia sekä jostain kauempaa kantautuvaa talitintin laulantaa.