Talvi joka ei tullut

Tal­ven sijaan olem­me saa­neet naut­tia loka-mar­ras­kuus­ta nyt käsil­lä ole­van hel­mi­kuun lopul­le saak­ka. Vaa­lim­me hel­pos­ti mie­li­ku­vaa, että voim­me hal­li­ta lähes kaik­kea. Kat­som­me sää­tie­doi­tuk­sia ja syy­täm­me mete­ro­lo­gia, jos luvat­tu aurin­ko ei tul­lut­kaan. Säi­tä emme kui­ten­kaan vie­lä ihan täy­sin pys­ty hal­lit­se­maan ja aika vähän mitään mui­ta­kaan asioi­ta täs­sä elä­mäs­sä. Tosin kuu­lin kyl­lä uuti­sen, että Ara­bie­mi­raa­teis­sa oli saa­tu aikaan sadet­ta kei­no­te­koi­ses­ti teko­pil­ven avul­la, tai joten­kin. Tääl­lä mei­dän suun­nal­la syk­syn ja satei­den jat­kues­sa ei kukaan oikeas­taan enää jak­sa sääs­tä puhua­kaan. Tal­ven ede­tes­sä moni kui­ten­kin oli­si toi­vo­nut lumen muka­naan tuo­maa valoa. Kos­ka sitä ei tän­ne ihan ete­läi­sim­pään Suo­meen tul­lut, eikä hiih­tä­mään pääs­syt, pää­tin ryh­tyä käve­le­mään, aamui­sin. Aamun valo, alka­van lyhyen päi­vän kajas­tus ja sini­nen het­ki on jos­kus tum­ma ja jos­kus hem­peän vaa­lean sini­nen. Aamun var­hai­si­na tun­tei­na, vari­sin­kin vii­kon­lop­pui­sin rau­ha on rik­ku­ma­ton ja vas­taan­tu­li­jat vähis­sä. Otta­mal­la aamut hal­tuu­ni, ajan itsel­le­ni, jak­san olla parem­pi ihmi­nen muil­le. ” Tal­vet­to­man” tal­ven etu­ja on ollut myös se, että kävel­les­sä ei tar­vit­se pelä­tä liu­kas­tu­mis­ta ja jal­kaan saat­taa vetää vaik­ka lenk­ka­rit, jol­loin myös kevyt hölk­kä sujuu muka­vas­ti.
Syk­syn pime­tes­sä löy­sin myös ääni­kir­jat, ja syk­sys­tä jou­luun käve­lin enem­män kuin kos­kaan. Olen aina pitä­nyt käve­le­mi­ses­tä mut­ta nyt len­kit tait­tui­vat lähes huo­maa­mat­ta. Ääni­kir­ja pimeäs­sä, lumet­to­mas­sa mai­se­mas­sa oli kuin ystä­vä. Luki­jan äänel­lä ja taval­la lukea on suu­ri mer­ki­tys. Mut­ta myös ääni, joka ensi kuu­le­mal­ta ei ehkä aivan miel­lyt­tä­nyt, alkoi luke­mi­sen ede­tes­sä kui­ten­kin tun­tua ihan hyväl­tä. Pal­jon on kes­kus­tel­tu, jopa väi­tel­ty sii­tä, voi­ko ääni­kir­jaa aja­tel­la luke­mi­se­na lain­kaan. Ajat­te­len, että kaik­kea ei ehkä tar­vit­se niin tar­kas­ti mää­ri­tel­lä, mikä on mitä­kin, ja mihin kate­go­ri­aan mikä­kin ilmiö täs­sä elä­mäs­sä kuu­luu. Jos jokin jut­tu toi­mii ja tuo iloa, niin se on hyväs­tä. Pahim­man ääni­kir­ja­huu­man laan­nut­tua huo­ma­sin pian, että kai­pa­sin myös käve­le­mis­tä omien aja­tuk­sie­ni seu­ras­sa. Kevään ede­tes­sä kuu­lok­keet jää­vät takuu­var­mas­ti pois mat­kas­ta ja kor­va her­kis­tyy kuu­le­maan lähes­ty­vän kevään muka­naan tuo­man lin­tu­jen lau­lun. Leh­teä tänä aamu­na pos­ti­laa­ti­kos­ta hakies­sa­ni, pysäh­dyin piha­maal­le kuun­te­le­maan piha­puus­sa koput­te­le­vaa tik­kaa ja pen­sa­sai­das­sa sir­kut­te­le­via var­pusia sekä jos­tain kau­em­paa kan­tau­tu­vaa tali­tin­tin lau­lan­taa.

Piditkö artikkelista?

Share on facebook
Jaa Facebookissa
Share on twitter
Jaa Twitterissä
Share on linkedin
Jaa Linkedinissä
Share on pinterest
Jaa Pinterestissä
Soita 050 405 8621