Polkuja

Eris­tyk­sis­sä elä­mä kutis­tuu ja tii­vis­tyy. Onnel­li­sia ovat he, joi­den ei tar­vit­se viet­tää poik­keus­ti­laan­sa yksin vaan per­heen ja tur­val­li­sen kodin suo­jas­sa. Kevät on koit­ta­nut pan­de­mias­ta ja elä­määm­me vai­kut­ta­vis­ta rajoi­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta. Kevääl­lä ilmo­jen läm­me­tes­sä monien elä­mä laje­nee kodin sei­nien ulko­puo­lel­le. Pöy­dät ja tuo­lit, arki­set asiat, kuten ilta­päi­vä­kah­vit tai vii­kon­vaih­teen ruo­kai­lu siir­ty­vät teras­sil­le tai piha­maal­le. Läm­pe­ne­väs­sä sääs­sä ja valon lisään­tyes­sä voim­me naut­tia ulko­na oles­ke­lus­ta, liik­ku­mi­ses­ta ja har­ras­ta­mi­ses­ta. Joka vuo­si keväi­sin maa­il­ma tun­tuu avar­tu­van ja avau­tu­van meil­le uudelleen.

Kos­ka monil­la per­heen tai läheis­ten kans­sa vie­te­tyn ajan mää­rä on nyt lisään­ty­nyt, syn­tyy hel­pos­ti tar­ve ottaa etäi­syyt­tä ja tilaa ympä­ril­leen. Teras­si tai piha­maa elä­mä­kään ei oikein tun­nu riit­tä­vän, vaan met­sä kut­suu nyt monia. Tilaa ja riit­tä­väs­ti ilmaa ympä­ril­le ei tun­nu nyt kui­ten­kaan löy­ty­vän edes luon­to­po­luil­ta, sil­lä kaik­ki muut­kin ovat nyt siel­lä. Joil­le­kin koh­taa­mi­nen lenk­ki- tai luon­to­po­lul­la ei aiheu­ta ongel­mia vaan hyvän tun­teen sii­tä, että täs­sä ei tar­vit­se olla yksin. Tun­teen, että olem­me kaik­ki samas­sa tilan­tees­sa. Joku taas ärsyyn­tyy luon­toon läh­ties­sään yhdes­tä­kin vas­taan­tu­li­jas­ta ja poik­keus­o­lois­sa­kin tun­nun kuu­lu­van tähän jouk­koon. Mer­ki­tyt luon­to­po­lut ovat nyt pois vali­koi­mas­ta­ni. Poh­din vaih­toeh­to­ja samal­la taval­la kuin poh­din ruo­kaa lait­taes­sa­ni kun huo­maan, että jokin raa­ka-aine put­tuu. Kos­ka en halua läh­teä ruo­ka­kaup­paan puut­tu­van aines­osan vuok­si, mie­tin mil­lä kaa­pis­ta löy­ty­väl­lä voi­sin sen kor­va­ta. Luo­vuut­ta käyt­tä­mäl­lä löy­sin rat­kai­sun myös halul­le­ni liik­kua met­säs­sä ruuh­kia väl­tel­len. Muis­te­lin miten lii­kuim­me luon­nos­sa lap­si­na. Mene­mäl­lä met­sään, astu­mal­la ojan yli maas­toon, jos­sa ei ollut ainut­ta­kaan mer­kit­tyä luontopolkua. 

Muis­te­lin miten erää­nä kevää­nä kul­jin iäk­kään äiti­ni kans­sa hänen lap­suu­den mai­se­mas­saan Loh­jan jär­ven ran­noil­la. Äiti­ni ei ollut käy­nyt enti­sen koti­ta­lon­sa lähi­maas­tos­sa enää vuo­si­kym­me­niin, mut­ta het­kes­sä sin­ne saa­vut­tuam­me hän löy­si ja osoit­ti minul­le pol­ku­ja, joi­ta pit­kin hän oli kau­an sit­ten kul­ke­nut. Siel­lä ne oli­vat tal­les­sa. Kapeat, monien askel­ten kovet­ta­mat polut mut­ta kui­ten­kin niin peh­meä poh­jai­set ja miel­lyt­tä­vät askel­taa. Nuo vuo­si­kym­me­niä sit­ten muo­tou­tu­neet kie­mur­te­le­vat polut otti­vat aske­leem­me vas­taan ja kul­jet­ti­vat mei­tä samo­ja reit­te­jä joi­ta äiti­ni, äidi­näi­ti­ni ja äidi­ni­sä­ni oli­vat vuo­si­kym­me­niä sit­ten kul­ke­neet. Tuos­ta men­tiin nok­kaan, siel­lä käy­tiin uimas­sa. Tuos­ta kul­jet­tiin ran­taan, jos­sa pes­tiin mat­to­ja. Tuos­ta pääs­tiin sata­maan, jos­ta nos­te­tiin tuk­ke­ja sahal­le. Nyt ei pai­kal­la ollut enää sahaa tai sata­maa. Uima­paik­ka kyl­lä­kin ja polut edel­leen, sil­lä nii­tä pit­kin pää­si yhä ran­taan ihai­le­maan aurin­gon­las­kua, uimaan tai nuo­tio­pai­kal­le pais­ta­maan retkieväitä. 

Niin­pä lap­suus­muis­tot ja äitin pol­ku­jen löy­ty­mi­sen tuot­ta­ma ilo mie­les­sä­ni ajoim­me mie­he­ni kans­sa erää­nä vii­ko­lop­pu­na kapei­ta tei­tä pit­kin ja tähyi­lim­me tar­kas­ti pien­ta­reen ja ojan toi­sel­ta puo­lel­la alka­vaa met­sä­mai­se­maa. Mis­sä koh­taa oli­si paik­ka, jos­ta pää­si­si maas­toon jota pit­kin edes joten kuten oli­si mah­dol­lis­ta kul­kea. Ja löy­ti­hän nii­tä. Kapei­ta pol­ku­ja. Kul­jim­me nii­tä ja poh­dim­me mik­si ne oli­vat sii­hen syn­ty­neet, mihin ne joh­ti­vat ja mik­si nii­tä oli kul­jet­tu. Keväi­ses­sä met­säs­sä tuu­li hei­lut­te­li pui­den lat­vo­ja ja ylhääl­lä puun­run­gos­sa käpy­tik­ka jat­koi hak­kuu­puu­hi­aan, peip­po­set lau­loi­vat oksil­laan ja pel­lon reu­naan saa­pues­sam­me kiu­rut kon­ser­toi­vat kor­keuk­sis­saan. Ris­teä­vän polun koh­dal­la pää­tim­me kat­soa vie­lä mihin se mei­dät joh­dat­tai­si. Pol­ku päät­tyi kor­keal­le kal­liol­le, jos­ta avau­tui kau­nis näky­mä Loh­jan­jär­vel­le. Jär­vi­mai­se­man lisäk­si saim­me ihail­la kal­lion ala­puo­lel­la kas­va­van van­han män­nyn käp­py­räi­siä oksia ja puna­rus­ke­aa, kil­pi­kaar­nan peit­tä­mää run­koa. Jos­tain kuu­lui jout­sen­ten ääni. Hen­gäh­dim­me sii­nä het­ken ja ajat­te­lin, että tääl­lä luon­nos­sa, ilman ihmi­sen käden kos­ke­tus­ta, kaik­ki on kuten pitää­kin. Mihin­kään en haluai­si tart­tua, enkä mitään sii­tä muuttaa.