Eristyksissä elämä kutistuu ja tiivistyy. Onnellisia ovat he, joiden ei tarvitse viettää poikkeustilaansa yksin vaan perheen ja turvallisen kodin suojassa. Kevät on koittanut pandemiasta ja elämäämme vaikuttavista rajoituksista huolimatta. Keväällä ilmojen lämmetessä monien elämä lajenee kodin seinien ulkopuolelle. Pöydät ja tuolit, arkiset asiat, kuten iltapäiväkahvit tai viikonvaihteen ruokailu siirtyvät terassille tai pihamaalle. Lämpenevässä säässä ja valon lisääntyessä voimme nauttia ulkona oleskelusta, liikkumisesta ja harrastamisesta. Joka vuosi keväisin maailma tuntuu avartuvan ja avautuvan meille uudelleen.
Koska monilla perheen tai läheisten kanssa vietetyn ajan määrä on nyt lisääntynyt, syntyy helposti tarve ottaa etäisyyttä ja tilaa ympärilleen. Terassi tai pihamaa elämäkään ei oikein tunnu riittävän, vaan metsä kutsuu nyt monia. Tilaa ja riittävästi ilmaa ympärille ei tunnu nyt kuitenkaan löytyvän edes luontopoluilta, sillä kaikki muutkin ovat nyt siellä. Joillekin kohtaaminen lenkki- tai luontopolulla ei aiheuta ongelmia vaan hyvän tunteen siitä, että tässä ei tarvitse olla yksin. Tunteen, että olemme kaikki samassa tilanteessa. Joku taas ärsyyntyy luontoon lähtiessään yhdestäkin vastaantulijasta ja poikkeusoloissakin tunnun kuuluvan tähän joukkoon. Merkityt luontopolut ovat nyt pois valikoimastani. Pohdin vaihtoehtoja samalla tavalla kuin pohdin ruokaa laittaessani kun huomaan, että jokin raaka-aine puttuu. Koska en halua lähteä ruokakauppaan puuttuvan ainesosan vuoksi, mietin millä kaapista löytyvällä voisin sen korvata. Luovuutta käyttämällä löysin ratkaisun myös halulleni liikkua metsässä ruuhkia vältellen. Muistelin miten liikuimme luonnossa lapsina. Menemällä metsään, astumalla ojan yli maastoon, jossa ei ollut ainuttakaan merkittyä luontopolkua.
Muistelin miten eräänä keväänä kuljin iäkkään äitini kanssa hänen lapsuuden maisemassaan Lohjan järven rannoilla. Äitini ei ollut käynyt entisen kotitalonsa lähimaastossa enää vuosikymmeniin, mutta hetkessä sinne saavuttuamme hän löysi ja osoitti minulle polkuja, joita pitkin hän oli kauan sitten kulkenut. Siellä ne olivat tallessa. Kapeat, monien askelten kovettamat polut mutta kuitenkin niin pehmeä pohjaiset ja miellyttävät askeltaa. Nuo vuosikymmeniä sitten muotoutuneet kiemurtelevat polut ottivat askeleemme vastaan ja kuljettivat meitä samoja reittejä joita äitini, äidinäitini ja äidinisäni olivat vuosikymmeniä sitten kulkeneet. Tuosta mentiin nokkaan, siellä käytiin uimassa. Tuosta kuljettiin rantaan, jossa pestiin mattoja. Tuosta päästiin satamaan, josta nostetiin tukkeja sahalle. Nyt ei paikalla ollut enää sahaa tai satamaa. Uimapaikka kylläkin ja polut edelleen, sillä niitä pitkin pääsi yhä rantaan ihailemaan auringonlaskua, uimaan tai nuotiopaikalle paistamaan retkieväitä.
Niinpä lapsuusmuistot ja äitin polkujen löytymisen tuottama ilo mielessäni ajoimme mieheni kanssa eräänä viikoloppuna kapeita teitä pitkin ja tähyilimme tarkasti pientareen ja ojan toiselta puolella alkavaa metsämaisemaa. Missä kohtaa olisi paikka, josta pääsisi maastoon jota pitkin edes joten kuten olisi mahdollista kulkea. Ja löytihän niitä. Kapeita polkuja. Kuljimme niitä ja pohdimme miksi ne olivat siihen syntyneet, mihin ne johtivat ja miksi niitä oli kuljettu. Keväisessä metsässä tuuli heilutteli puiden latvoja ja ylhäällä puunrungossa käpytikka jatkoi hakkuupuuhiaan, peipposet lauloivat oksillaan ja pellon reunaan saapuessamme kiurut konsertoivat korkeuksissaan. Risteävän polun kohdalla päätimme katsoa vielä mihin se meidät johdattaisi. Polku päättyi korkealle kalliolle, josta avautui kaunis näkymä Lohjanjärvelle. Järvimaiseman lisäksi saimme ihailla kallion alapuolella kasvavan vanhan männyn käppyräisiä oksia ja punaruskeaa, kilpikaarnan peittämää runkoa. Jostain kuului joutsenten ääni. Hengähdimme siinä hetken ja ajattelin, että täällä luonnossa, ilman ihmisen käden kosketusta, kaikki on kuten pitääkin. Mihinkään en haluaisi tarttua, enkä mitään siitä muuttaa.