Se on täällä taas, pimeä aika

Kak­si pime­ää vas­tak­kain, tapaa äiti­ni sanoa kun pimeys ja kaa­mos val­taa Poh­jo­lan. Sit­ten hän nau­raa pääl­le, eikä tun­nu välit­tä­vän. Näin olen itse­kin mal­lis­ta yrit­tä­nyt oppia, onnis­tu­mat­ta. Tämän vuo­den­ajan valot­to­muus tun­tuu vuo­si vuo­del­ta yhtä uuvut­ta­vam­mal­ta. Meis­tä kukin yrit­tää sel­vi­tä sii­tä omal­la taval­laan. Äiti­ni välit­tä­mät­tä, minä varus­tau­tu­mal­la. Hank­ki­mal­la saras­tus­lam­pun, sel­lai­sen joka valai­see huo­neen aamu­hä­mä­räs­sä vähi­tel­len. Herään sen valoon ennen kuin sen lin­nun­lau­lui­nen herä­ty­sää­ni ehtii täyt­tää huo­neen. Herät­tyä­ni sam­mu­tan lam­pun valon ja ajat­te­len, että loi­koi­len vie­lä het­ken. Yleen­sä loi­koi­lu päät­tyy nukah­ta­mi­seen ja sit­ten tulee­kin kii­re. Ei kui­ten­kaan niin kii­re, etten ehdi pyö­räyt­tää vihers­moot­hie­ta­ni, johon lai­tan leh­ti­kaa­lia, pinaat­tia, kurk­kua, avoca­doa tai banaa­nia, vähän ome­na­tuo­re­me­hua, til­kan sit­ruu­na­me­hua ja ehkä inki­vää­riä. Viher­juo­ma­ni naut­ti­mi­nen on vähen­tä­nyt aamuis­ta kah­vin tar­vet­ta­ni. Täy­sin ilman kah­via en kui­ten­kaan pää­se liik­keel­le.

Sään­nöl­li­nen ruo­ka­ryt­mi on nykyi­sin yhä tär­keäm­pi osa päi­vää­ni, kol­men, nel­jän tun­nin välein pitää syö­dä jotain, jot­ta kone pysyy käyn­nis­sä koko päi­vän. Tie­to­ko­neen ruu­dul­le ajas­ta­ma­ni tau­ko­jump­paoh­jel­ma tah­dit­taa päi­vää­ni. Yleen­sä teen lyhyet elvyt­tä­vät liik­keet aina­kin kol­me ker­taa päi­väs­sä. Usein useam­min. Ilta­päi­väl­lä kun hämä­rä hys­syt­ty­lee työ­pai­kan ikku­nan taka­na mie­len val­taa pie­ni apeus tai hai­keus. Taas­kaan ei pää­se käve­lyl­le valoi­sas­sa. Kotiin pääs­tyä nau­tin ehkä vähän jogurt­tia, hedel­miä tai muu­ta pien­tä ja vaih­dan lenk­ki­vaat­teet ja läh­den käve­lyl­le. Pime­ään. Satoi tai… satoi.

Pimeä­nä vuo­den aika­na elä­mä hel­pos­ti alkaa muis­tut­ta­maan  “Päi­vä­ni mur­me­li­na” elo­ku­vaa, sii­nä­hän pää­hen­ki­lö elää saman päi­vän uudel­leen ja uudel­leen. Pimeän ajan lisään­tyes­sä rutii­nit tule­vat yhä tär­keäm­mik­si tai ne tun­tu­vat muu­ten vain täyt­tä­vän lyhen päi­vän jos­sa ilta alkaa klo 16. Täs­sä kaa­mok­ses­sa elä­mä hie­man typis­tyy, pie­ne­nee tai kutis­tuu. Kun arki ja rutii­nit alka­vat puu­dut­ta­maan lisään kalen­te­rii­ni muu­ta­man piris­tyk­sen. Jou­lu­kui­set jou­lu­kah­vit ystä­vän kans­sa, teat­te­ri-illan per­heen kans­sa. Pie­niä ilon aihei­ta voi kerä­tä kukin omien miel­ty­mys­ten­sä mukaan rutii­ne­ja häi­rit­se­mään. Mui­ta ilon aihei­ta voi olla ääni­kir­jan kuun­te­le­mi­nen, joka käy mai­nios­ti lenk­keil­les­sä tai tee­het­ki lähei­sen kans­sa.

Sade ropi­see ylä­ker­ran kat­toon, suku­lai­nen lait­toi lumi­ku­van What­sApp ryh­mään. Suo­mi on pit­kä maa. Lumes­ta tääl­lä Ete­lä-Suo­mes­sa voi vas­ta haa­veil­la. Itse kyl­lä odo­tan enem­män maa­lis­kuu­ta ja lisään­ty­vää valoa. Sil­loin maa­il­ma laa­je­nee ja koti­kin kur­kot­taa ulos­päin, levit­täy­tyy teras­seil­le ja par­vek­keil­le ja vas­taan­tu­le­van naa­pu­rin­kin tun­nis­taa ja mur­me­li­na olo voi päät­tyä.

Piditkö artikkelista?

Share on facebook
Jaa Facebookissa
Share on twitter
Jaa Twitterissä
Share on linkedin
Jaa Linkedinissä
Share on pinterest
Jaa Pinterestissä
Soita 050 405 8621